Voi vitsi mikä aamu. Vanhempi koira on nyt oppinut sellaisen tempun, että kolmelta yöllä se herättää kaikki. Se alkaa hipattamaan ja pyytämään ulos, vaikka se ois just käyny ulkona. Mutta jos sen päästää ulos, se lähtee karkuteille ja palaa joskus myöhemmin aamulla. No, viime yönä se alkoi sitten taas. Ja tottakai toinenkin koira yhtyy siihen meteliin. Päätettiin, ettei taas päästetä sitä omille teille, vaan teljettiin se kodinhoitohuoneeseen silleen, että ovi jäi vähän auki, jotta se näkee laumaansa. Meteli edelleen jatkui. Päästettiin se sieltä pois, mutta laitettin nyt kaikki väliovet kiinni.
Kaiken tämän touhun jälkeen uni oli karannut, valvoin ainakin puoli viiteen asti. Neljältä käänsin herätystä eteenpäin, silläkin uhalla, että myöhästyn töistä.

Kun sitten väsyneenä raahauduin töihin, työkaverit kuittailivat jotain, että hyvähän se on koiralla harjoitella tulevia vauvoja varten. Pääsin omalle työpisteelle, niin itkuhan siinä tuli. Kaikki tämä oli ihan liikaa, väsymys, vihjailut. Yks työkaveri tuli kysymään jotain, niin huomasi että olin itkenyt. Yritin sitten selittää, mietin ensin, että miten paljon kerron. Eihän se itku koirasta johtunut, väsymyksestä ja vihjailuista. Nimittäin siitä, etten tiedä, saanko koskaan lapsia. Me ei nimittäin olla vielä päästy yhteisymmärrykseen kotona asiasta. Työkaveri pyyteli anteeksi, ettei hän tiennyt. Mä sanoin, ettei se mitään, ethän sinä sitä voinut tosiaan tietää.

En tiiä, ehkä se on myös tämä ajankohta kuukaudesta, rankka viikonloppu, huonosti nukuttu yö. Vanhemmiten uni sekä lepo on tullut entistä tärkeämmiksi. Onneksi töissä osalle pystyy puhumaan asioista.

Viikonlopusta vielä, niin joogakurssi oli tosi mielenkiintoinen ja antoisa. Tuli paljon tietoa ja vinkkejä, joita voi hyödyntää omissa harjoitteluissa kotona. Kerron joskus lisää joogataustastani. Nyt töihin.