Kävin nauttimassa pyöräillen kauniista sunnuntaipäivästä. Ulkona huomaa sen, että syksy on alkamassa. Syksy on minun lempivuodenaikani. Siksi toivonkin, että syksy, muuttuva luonto, liikunta ulkona, antaisivat minulle toivoa, voimaa ja rauhaa pohdiskella tunteitani, ahdistustani, elämääni ja auttaisivat ottamaan askeleen eteenpäin.

Tiedän olevani vahva, mutta joskus haluan olla heikko. En tykkää olla huomion keskellä, mutta toisinaan kaipaan huomiota. Haluaisin ihastua, rakastaa, saada rakkautta, jakaa elämää, elää. Haluaisin kaikkea tuota ja paljon muuta. Mutta mä tiedän, askel kerrallaan. Ja vaikka se kuulostaa jo niin kuluneelta, niin minun kohdallani se pitää paikkansa. Hetki on tässä, elämä nyt. Henkäys.

Tiedän, etten saa kiiruhtaa tai muuten mä hajoan. Palasiksi murenen. Olen pari kertaa murtunut, kasannut palasen yksi kerrallaan takaisin. Tiedän, mitä se on. Millaista se on. Hidasta, vaikeaa, rankkaa, raskasta. Koota oma elämä kasaan. Uudestaan. Minä. Se on tehnyt minusta tämän, mikä olen. Viisaamman, heikomman, vahvemman, rohkeamman. Silti en tiedä kaikkea ja kyselen. Opin koko ajan. Itseltäni, muilta.