Ei tarvinnut eilen onneksi olla yksin. Minulla oli seuraa koko päivän ja kun illalla painoin pääni tyynyyn, uni tuli melkein heti. Sain siis nukuttua hyvin, aamuun asti. Niin vähän arvelinkin, univelkojen takia. Olen noussut uuteen päivään, ja pääsin töihin. Minä pärjään, olen oppinut pärjäämään. Välillä tuulessa taivun, otan sivusta tukea jos tarvitsen, mutta en katkea. Olen vahva, ja tulen vahvemmaksi joka päivä. Aika näyttää, miten meidän ystävyyden käy. Oliko se ihan todella siinä, vai voimmeko vielä keskustella tai tapella tai huutaa asiat selviksi. Jos ystäväni pyytäisi minulta anteeksi, en vielä tiedä, voinko antaa anteeksi. Niin pahasti hän minulle sanoi, moneen kertaan. Ja ihan syyttä. Ehkä ajan kanssa.. Mutta ei hänestä ole kuulunut sen illan jälkeen enää mitään, enkä tiedä kuuluuko koskaan.. Hetken, pienen hetken kerrallaan menen eteenpäin. Eteenpäin.