Eilen oli niin harmaa ja pimeä päivä, että melkein alkoi jo ahistaan oikein kunnolla. Mutta jostain aina kumpusi mieleen ajatus ja hymy huulille. Ja onneksi jo ensi kuussa alkaa päivä taas pitenemään.
Töiden jälkeen kaveri tarjosi talven ensimmäiset glögit ja sen jälkeen lähdin liikkumaan. Kyllä hyvä ja kannustava ohjaaja saa aina yrittämään parhaansa liikuntasuorituksen aikana. Vaikka kuinka jalat on ihan makaronia ja tuntuu, että päässä heittää, niin vielä vaan jaksan yrittää, yritän tulla paremmaksi, kehittyä.
Ja kun vielä sen jälkeen illalla sain syödä rakkaudella laitettua ruokaa, niin miten voisin olla sanomatta, kuinka onnellinen olen. Vaikka niin paljon helpompi olisi valittaa, niin mä tiedän, että tänäänkin, jossain vaiheessa, mä huomaan hymyileväni itsekseni töissä tiskin takana. Eikä se haittaa. Tänään valitsen sen enemmän optimistisen polun tuon pessimistisen taipaleen sijaan.

* * * * *

Tämä blogi on ja on ollut minun murheitteni ja surujeni, ahdistukseni ja masennukseni pöytälaatikko. Kalenteri, päiväkirja, kuvagalleria.
Mutta nyt kun onni tuli minun luokseni kylään, olen niin häkeltynyt ja hämmästynyt, etten osaa sanoa mitään. Ei minusta ole lässyttämään. :)

Tällä kaikella haluan sanoa sitä, että kirjoitusteni tahti hiljentyy. Tuntuu, ettei minulla ole nyt mitään sanottavaa, vaan haluan keskittyä elämään ja nauttimaan siitä, että olen todella pitkästä aikaa onnellinen. Eihän sitä voi koskaan tietää, miten kauan tätä kestää.

Kiitos teille tuesta ja kannustuksesta vaikeina aikoina. Kyllä minä teitä jään seuraamaan blogimaailmaan.
Kun ei ollut ketään muuta, kenelle puhua, niin omaan blogiin saattoi onneksi aina kirjoittaa. Jatkossakin...